MIKSI ME PELKÄÄMME KALEVALAA?

Olisihan se nyt vallan Jumalanpilkkaa, jos joku vääntelisi ja kääntelisi kansalliseeposta ilman virallista lupaa ja leimaa! Tuommoinen tytönhuitukka varsinkin, vai mikä lie kirjailija olevinaan.

Minulta on kysytty, eikö yhtään arveluttanut tarttua johonkin näin suureen, kansalliseepokseen. On mainittu ohimennen, että aihe on haastava ja joku saattaa suuttua. Ja pitäisikö lukijan tutustua ensin alkuperäisteokseen, jotta romaanista jotain ymmärtäisi? Nämä kysymykset ovat nousseet esiin kirjablogihaastattelussa, Espoon Marttojen tapaamisessa, Sauvon kirjastossa ja ihan vain ystävien kanssa jutellessa.

En tiedä, kenestä kaikki puhuvat. Kuka joku suuttuu? Ja miksi kirjoittaisin romaanin, jota varten lukijan pitäisi tenttiä vähintään folkloristiikan perusopinnot ja käydä kernaasti vielä kansanopiston runokurssikin? Tanhutunnitkaan eivät olisi pahitteeksi.

Kirjailijan itse on tietysti tehtävä taustatyönsä. Tämä pätee niin dekkareihin kuin historiallisiin romaaneihinkin ja oikeastaan mihin tahansa fiktioon, tietokirjoista nyt puhumattakaan. Mutta ei kai kukaan oleta, että lukijan pitäisi päntätä faktoja ja lukea jokin eepos ennen kuin voi nauttia yhdestä romaanista? Tai että tässä olisi tarinaa dementiakodista ja kalatehtaalta, mutta se on sitten koko kirja riimitelty arkaaiseen malliin?

Kukaan ei kysynyt minulta, pitäisikö tutustua ensin Bhagavad Gitaan  ennen kuin voi tarttua Mangopuun alla -romaaniin. Joskus joku halusi tietää, miten teos otettiin vastaan Krishna-liikkeessä, mutta yleisellä tasolla ei oltu huolissaan siitä, että joku suuttuisi tai että lukijalta vaadittaisiin esitietoja. Tästä päättelenkin, että tämä joku, joka hermostuu Kalevalan koskettelusta, kuuluu jollain tavoin omaan ryhmäämme ja tarkastelee meitä arvostelevin silmin. Ehkä hän on kansakoulun opettaja, en tiedä. Joku pönöttävä herra tai matami joka tapauksessa, kielipoliisi ja arvojyrä.

Pelottava joku saa nyt väistyä. Jollekin voi sanoa, että kirjailijatar on suorittanut folkloristiikan peruskurssin Kalevalasta ja kansanrunoudesta – tosin vasta romaanin ensimmäisen version kirjoitettuaan - ja käsikirjoituksen koeluki samaisen laitoksen Jouni Hyvönen. Se olkoon jollekin kylliksi, ei sitä nyt mahdottomia voi sentään vaatia.

Käsikirjoitusvaiheessa saadut kommentit ovat aina arvokkaita. Jouni kertoi minulle esimerkiksi sen, että sata haavaa Väinämöisen poskella viittaa vanhan laulajan uurteikkaaseen ihoon eikä varsinaisiin ihorikkoihin, kuten sairaanhoitajataustainen kirjailija on taipuvainen ajattelemaan. Lisäsin siis kirjaani muutaman selventävän sanan: ”Sata haavaa poskella, ryppyjä pitkän iän.” Samoin alkuperäinen Turskan talja muuttui muotoon Tursaan talja, jotta nykylukija ei ajattelisi Ilmarisen istuvan kalannahalla. Kyseessähän oli myyttinen Iki-Turso tai Tursas, ei suinkaan turska.

Erityisen mielenkiintoisia olivat ne vanhat sanat, jotka itselleni outoina jätin käsikirjoituksen ensimmäisistä versioista pois, mutta hyväksyin lopulliseen. Alunperin Louhi sanoi: ”Otan viisi viikatetta, kuusi kuokkaa kiskaisen. Kokkolinnuksi muutun.” Jouni kuitenkin innostui selittämään, että Kalevalassa tässä kohtaa käytetään termiä ”kuokan kuolio”, joka tarkoittaa loppuun käytettyä kuokkaa. Kuokat tehtiin juurihangasta, ja kun puu kului loppuu, syntyi kuokan kuolio eli loppuun käytetty työkalu. Päätinkin kuvata kohtauksen näin: ”Otan viisi viikatetta, kuusi kuokkaa kiskaisen. Kuokan kuolio, kuollut kuokka, kuokanhanka kaluttu, kuokkalintuna kiidän.” Samalla sain tekstiin paljon kovaa koota ja kalevalaiseksi miellettyä alliteraatiota. Ei siis kannata pelätä outoja sanoja!

Keräilin kirjoitusprosessin aikana paljon tietoa internetistä ja kirjoista. Kalevalan sanakirja oli ehdoton suosikkini, ja tietokoneeltani löytyy tiedostoja täynnä pikkufaktoja. Julkkareissa sain onnekseni kirjailijaystäviltäni peräti kaksi muistikirjaa, joten en ole seuraavaa kirjaa kirjoittaessani enää yhtä riippuvainen läppärin läsnäolosta.

Yhdessä tiedostossani on lintujuttuja. Tiesittekö, että Kalevalassa esiintyy 35 erilaista lintua? Niistä 20 liitelee myös Pohjan akassa, jonka lisäksi romaanin sivuilla on viisi ylimääräistä siivekästä, joita kansalliseepos ei mainitse. Niistä järripeippo ja taivaanvuohi ovat erityisesti pohjoisen asukkeja. Lintuihin liittyy paljon vanhoja uskomuksia, joita olen hyödyntänyt pienissä yksityiskohdissa ja suuremmissakin merkityksissä. Kun Ilmarinen riiaa Pohjan Tyttiä ja hoitajat flirttailevat keskenään, Pohjan emännälle vilautellaan muistipelin kortteja, joissa on presidenttien naamoja. Ei ole sattumaa, että muistipeli alkaa nimenomaan Paasikivestä. Paasikivi on litteä jauhinkivi, joka ei valita kipujaan vaikka sen päällä jauhetaan jauhoja. Paasikko on myös kivilouhikko ja paasikivi voisi olla vaikkapa hautakivi. Presidentti Paasikiven vaimon nimi oli Alli, joka lintuna symboloi alakuloa, kylmyyttä, menetystä, valitusta. Puhutaanhan kirjassa vanhenevan naisen surusta, kun nuoret ”nauravat kuin kaksi harakkaa ja tekevät minut vanhaksi”. Allihan se siinä uiskentelee, ihan selvästi, ja taas joku hoitaja työntää paasikivikorttia asukkaan silmille. Lisäksi muistisairaan päivä on katkonainen. Osia siitä katoaa, eli tässä on aivan sopiva paikka sanailla: ”Päivissäni oli pitkiä aukkoja, lohduttomia kuin allin valitus hyisen järven rannalla.”

Inspiroiduin myös kansanlauluista, joita ei löydy Lönnrotin kokoamasta Kalevalasta. Pohjan akassa ”Pertti teroitti kynäänsä, kirjailija. Hän ei kuullut allin laulua. Ei tiennyt raatelevansa kirjan kantta, jonka alla neito kutoo kultakankaan. Pitkään valittaa kahlaaja, viiltoja vesilintu veden rajaan.” Tietenkin Pohjan Tytti istuu yhdessä kohtaa romaania taivaan kannella, ja kirjassa puhutaan toisaalla kankaan kutomisesta, loimenlangoista. Ja luonnollisestikin se on Pertti, joka Louhen sanoja tallentaa, kirjaansa kirjoittaa. Mutta onpa olemassa myös kansanlaulu nimeltä ”Allit ne merellä uivat”:

Mitä poika raatelevi?

Kirjan kantta kirjoittavi.

Mitä kirjan kannen alla?

Neito kirjan kannen alla.

Mitä neito raatelevi?

Kultakangasta kutovi.

Pohjolan sijainnista ei ole varmaa tietoa – sehän on myyttinen paikka. Joitain vinkkejä olen kuitenkin antanut muun muassa lisäämällä teokseen Julma-Ölkyn, jossa neidot kesällä uivat. Samoin kurjenpolvi, jonka Louhi pisti korvansa taakse, on valkovioletti. Pohjoisessa metsäkurjenpolvi on valkoinen tai violetin ja valkoisen kirjava; etelämpänä voimakkaan sinipunerva. Toki tiedämme, että Pohjola on pohjoisessa, joten mikään suuri paljastus tämä ei ole. Yritin kuitenkin tarkistaa tällaiset yksityiskohdat. Onneksi joku ehti mainita, että kirjoitan maagista realismia: silloin ei ole niin väliksi, jos todellisuus on tavallisuudesta poikkeava. Kukan terälehdet näyttävät minusta perhosen siiviltä.

Tällaisia minä mietin, syntyjä suloisia, kun kirjaani kirjoitin. Lukijana sitä voi vain antaa virran kuljettaa mukanaan tai pysähtyä joenpenkalle haistelemaan kurjenpolvia. Milleköhän ne tuoksuvat?

Sitten taas toisaalta: jos joku innostuu lukemaan Kalevalaa, Kanteletarta tai Suomen kansan Vanhoja Runoja luettuaan Pohjan akan, niin sekin on minusta ihmeellistä. Olen ehkä onnistunut tuomaan alisesta jotain mukanani ja sytyttänyt sen avulla – jos nyt ei kunnon roihua, niin ainakin kynttilän. Tai kipinän. Kansanrunojen maailma on kiehtova, täynnä taikaa, kipua ja lempeä. Lykkyä liinatukkalyylien kanssa, kymmenkunta komeaa kollia. Kuolemaa, karua kohtaloa ja onnea ihmisen ihanaa.

Seija Vilén